Avainsana: Kilpisjärvi

Kallioperämme tarina, osa 11 – Vuorista hiekkaa

Svekofennisessä vuorijonopoimutuksessa 1,9-1,8 miljardia vuotta sitten muodostui Himalajan korkuinen vuoristo. Minne se hävisi?

Ei se tietysti minnekään hävinnyt, vaan se kului hiekaksi. Tämä tapahtui pääosin jo muutaman kymmenen miljoonan vuoden aikana – eroosio on tehokas tasoitusväline, kun tektoniset vuoristoja ylös päin pusertavat voimat hellittävät. Tämän lisäksi Svekofennidien osittain sulat juuret romahtelivat oman painonsa alla, joka edesauttoi niiden tasoittumista.

Suurin osa Svekofennidien hiekoista ovat nekin jo hävinneet tai hautautuneet Itämeren uumeeniin. Näitä hiekkakiviä on jonkin verran säilynyt Satakunnassa (kuva alla), tosin ne ovat muodostuneet parisataa miljoonaa vuotta vuorijonopoimutuksen päättymisen jälkeen silloin jo suureksi osaksi kuluneista Svekofennideistä. Hiekat kerrostuivat todennäköisesti rapakivimagmatismin aikaan muodostuneisiin repeämäaltaisiin.

Tätä paljon nuoremmista tapahtumista kertovat Muhoksen ja Hailuodon hiekka- ja savikivet. Ne kerrostuivat Laurentian ja Baltican muinaismannerten väliseen matalaan mereen ja suistoihin noin 600-500 miljoonaa vuotta sitten. Silloin merissä oli jo varsin monimutkaista elämää. Lapin Käsivarresta tunnetaan myös samanikäisiä liuskeita (kuva alla), joissa on elämän jälkiä.

Lauhanvuoren hiekkakivet (kuva alla), joihin on tallentunut varhaisten nivelmatojen ryömimisjälkiä, voivat olla vieläkin nuorempia jäänteitä, ehkä devonikautisia (nuorimmillaan noin 400 miljoonaa vuotta vanhoja). Devonikaudella Laurentia ja Baltica olivat jo törmäyskurssilla. Tämän törmäyksen lopputuloksena syntyi Kaledonidien vuorijono, josta lisää myöhemmin!

-> seuraava Osa 12

-> edellinen Osa 10

-> alkuun Osa 1

Muinaisen elämän merkkejä Saanan juurella

Kilpisjärven Saana on suomalaisille tuttu tunturi, vaikka se onkin tuontitavaraa Norjan suunnasta ja kuuluu Kaledonideihin.

Mutta vähemmän on yleisessä tiedossa se, mitä voit löytää Käsivarresta tunturien juurilta. Saanan noin 400 miljoonaa vuotta vanhojen metamorfisten sedimenttikivien ja ikivanhan, yli 2,5 miljardia vuotta sitten muodostuneen kallioperän välissä on ainutlaatuinen saviliuskeyksikkö.

Ikä on saviliuskeen ainutlaatuisuuden syy: kerrostumat ovat noin 600–500 miljoonaa vuotta vanhoja. Niiden sisällä siirrytään siis nykyisessä geologisessa aikaluokituksessa ediakarakaudesta kambrikauteen. Tällöin monisoluinen elämä otti ensimmäisiä suuria ja hyvin monimuotoisia kehitysaskelia maapallomme pinnalla. Näiden pehmytkudoksisten huonosti säilyneiden eliöiden varsinaisia fossiileja ei juuri tunneta, mutta erilaisia painaumia ja kaivautumisjälkiä on säilynyt tässäkin saviliuskeessa.

On kerrassaan uskomatonta, että näissä karuissa tunturimaisemissa voit nähdä jonkinlaisen matomaisen eläimen satoja miljoonia vuosia sitten merenpohjassa möyrimiä kaivantoja ja savikekoja!

P.S. Näiden jälkifossiilien yksityiskohtainen tutkimus on vasta työn alla. Jos löydätte jotain erityisen mielenkiintoista olkaa yhteydessä Luomuksen paleontologian intendenttiin Björn Krögeriin.

Saanan peitto on Norjasta peräisin

Kilpisjärven maisemat ovat Suomessa ainutlaatuiset. Esimerkiksi jylhä ja pitkänomaisena helposti tunnistettava Saana-tunturi on yksi niiden valovoimaisimmista tähdistä.

Saanan ylimmät osat muodostuvat metamorfoituneesta hiekkakivestä. Se on hyvin kestävää tavaraa, toisin kuin sen alapuolella olevat sedimenttikivet, joiden rapautumista voi tarkastella esimerkiksi Saanan alarinteillä. Saanan kestävä ja selvästi yhtenäisenä kerroksena erottuva ”peitto” onkin syy tunturin nykyiseen muotoon.

Saanan kvartsiittiutunut hiekkakivi on alkuperältään varsin eksoottinen. Se on alun perin syntynyt Laurentian ja Baltican muinaismantereiden väliseen mereen kerrostuneesta aineksesta. Meri sulkeutui, kun mantereet törmäsivät toisiinsa noin 450–400 miljoonaa vuotta sitten. Tällöin muodostui Kaledonidien vuorijono, johon Saanankin ylimmät kerrostumat kuuluivat. Ne ovat tuontitavaraa ja työntyivät meren sulkeutuessa meidän muinaisen kallioperämme päälle nykyisen Norjan suunnasta.

Muutama sata miljoonaa vuotta sitten Suomi siis sai hanskan käteensä, tai ehkä pikemminkin peiton kätensä päälle. Kvartsiitin alla on heikompienkin kivien ollut hyvä köllötellä – kuten ihmisen norjalaisessa villapaidassa.

Nuorimmat hiekkakivemme

Pohjanlahden reunamilla on muutamia paikkoja, joissa on paljastuneena Suomessa verrattain nuoria hiekkakiviä. Näitä on muun muassa Satakunnassa, Oulun seudulla (Muhos ja Hailuoto) sekä Kilpisjärvellä. Ne kertovat 1,8 miljardia vuotta sitten kohonneen poimuvuoriston eroosiosta ja Suomen maankamaran tasoittumisesta.

Hautavajoamiin kerrostuneiden hiekkakivien tarkkoja kerrostumisikiä on hankala määrittää. Niiden sisältämät mineraalirakeet nimittäin tallentavat sedimentin lähtöaineksen – eli erilaisten metamorfisten ja magmakivien ikiä. Nämä iät antavat sedimenttikivelle vain sen vanhimman mahdollisen iän (sedimentti ei voi olla vanhempaa kuin sen lähtöaines). Ikähaarukan nuorin mahdollinen ikä saadaan ajoittamalla sedimenttikiveä leikkaavia muita kivilajeja.

Harjavallan voimalaitoksen ohijuoksutuskanavassa upeasti paljastunut Satakunnan hiekkakivi on tulkittu kerrostuneen pääosin 1,6-1,3 miljardia vuotta sitten. Sen mineraaliaines on peräisin poimuvuoriston rippeistä.

Yksi nuorimmista hiekkakivistämme on kivijatoiksi pilkkoutunut Lauhanvuoren hiekkakivi. Siitä tunnetaan nivelmatojen fossilisoituneita ryömimisjälkiä. Sen ikänä on yleisesti pidetty ”vain” noin 600 miljoonaa vuotta, vaikka nuorempikin ikä on mahdollinen. Kivessä näkyvät ristikerrosrakenteet ovat virtaavan veden aiheuttamia.

Suuri osa poimuvuoriston jäänteistä kerrostuneista sedimenttikivistä on hautautunut Pohjanlahden syvyyksiin tai kulunut kokonaan pois. Kosmiset törmäykset survoivat niitä kuitenkin myös aiheuttamiensa impaktirakenteiden sisään. Näistä lisää myöhemmin!