Kallioperämme tarina, osa 13 – Muinais-Itämeren asukkeja

Olet saattanut kuulla toteamuksen, että ”Suomesta ei löydy fossiileja”. Kyllä löytyy, jos tietää mistä etsiä. Paras paikka on Ahvenanmaa. Siellä on jäänteitä yli 400 miljoonaa vuotta vanhoista muinais-Itämeren eläimistä.

Kambrikaudelta siluurikaudelle, eli noin 540-410 miljoonaa vuotta sitten, mannermassamme sijaitsivat eteläisellä pallonpuoliskolla. Maankamaramme matkavauhti kohti pohjoista ja päiväntasaajaa vastasi sormenkynnen kasvuvauhtia. Rantojamme huuhtoi ”muinais-Itämeri”, joka oli yhteydessä suureen Iapetusmereen. Ordoviikkikauden lopulla ja siluurikaudella sijaintimme oli jo trooppinen ja rannoillamme esiintyi varhaisia koralliriuttoja. Näillä riutoilla viihtyi niin trilobiitteja, oikosarvia, lonkerojalkaisia kuin merililjojakin.

Riuttaeläimistön fossiileja löytyy paljon esimerkiksi Virosta ja Gotlannista. Ahvenanmaalta löytyneet fossiilit ovat samankaltaisia, mutta vanhempia. Ne syntyivät silloin kun muinais-Itämeri ei vielä sijainnut trooppisilla leveysasteilla. Eliöt hautautuivat kalkkipitoiseen pohjaliejuun. Fossiilit ovat piilossa kalkkikivestä koostuvissa harmaissa irtolohkareissa, joita edellinen jääkausi louhi ja kuljetti Perämeren pohjasta Ahvenanmaalle.

Fossiileja löytääkseen on hyvä tietää parhaat lohkarepaikat ja olla paikallisten tienoot ja tavat tuntevan oppaan matkassa. Niin olimme mekin – fossiiliharrastaja Keijo Hiltunen käytti meitä vakiopaikoillaan. Hänen vuosikymmenten varrella keräämiään näytteitä on nähtävillä niin Ahvenanmaan kulttuurihistoriallisessa museossa kuin Luonnontieteellisen keskusmuseon geologisissa kokoelmissa. Keijon opastuksella löysimme muun muassa suuren oikosarvifossiilin, ja hän esitteli meille myös omia kokoelmiaan.

Siluurikautta seuranneella devonikaudella meriallas alkoi täyttyä jokihiekoilla, joita kulkeutui sinne muun muassa rapautuvista Kaledonideista. Tästä vuorijonosta ja sen työntymisestä nykyisen Suomen alueelle kerromme lisää sarjan seuraavassa osassa!

-> seuraava Osa 14

-> edellinen Osa 12

-> alkuun Osa 1

Kallioperämme tarina, osa 12 – Timantteja Savoon

Kratoni on laaja mantereisen kuoren alue, jossa ei ole tapahtunut pitkään aikaan merkittäviä laattatektonisia liikuntoja. Suomen kallioperä on osa Itä-Euroopan (tai Fennosarmatian) kratonia, joka on saanut olla suhteellisen rauhassa noin 1,5 miljardia vuotta.

Joskus kratonien rauha voi rikkoutua. Parinsadan kilometrin syvyydellä kratonien pohjaosissa ja syvemmällä vaipassa syntyy silloin tällöin pieniä määriä kivisulia, jotka sisältävät paljon kaasumaisia aineksia. Kivisulat raivaavat tiensä rajusti ja nopeasti maanpinnalle jopa kymmenien kilometrien tuntivauhdilla. Edetessään ne pilkkovat ja rikkovat ympäröivää kallioainesta ja kaappaavat siitä kyytinsä kaikenlaista tavaraa – myös korkeissa paineissa paksujen kratonien juurissa viihtyviä timantteja.

Kotimaista kimberliittiä. Kivessä näkyy paljon epämääräisiä sulkeumia, joista osa on pilkkoutunut ympäröivästä kallioaineksesta kivisulan sekaan sen matkalla kohti maanpintaa.

Tällaisia kimberliittisiä kivisulia purkautui nykyisen Kuopion ja Kaavin alueelle noin 600-550 miljoonaa vuotta sitten. Nämä pienet (pinta ala <5 ha) ja usein piippumaiset kimberliitit pysyivät pitkään piilossa maapeitteiden alla. Ensimmäisen kerran niitä tunnistettiin Suomesta vasta 1980-luvulla, jolloin myös ensimmäiset niiden sisältämät timantit löytyivät. Kaikki kotimaiset kimberliitit eivät sisällä timantteja.

Savon kimberliittiesiintymiä kallioperäkartalla.

Kimberliittien synty on edelleen geologinen arvoitus. Joidenkin tutkijoiden mukaan ne liittyvät vaipan kuumiin nousuvirtauksiin, toiset yhdistävät ne litosfäärin pohjaosien heikkousvyöhykkeisiin. Hyvin pienten sulamäärien syntyä syvällä vaipassa on hankala tutkia.

Kuopion ja Kaavin alueen esiintymät ovat laajuudeltaan ja lukumäärältään merkittävimmät. Kimberliittejä koostumukseltaan muistuttavia kivisulia ja niiden kaappaamia timantteja on kulkeutunut kuitenkin jo niitä aiemmin kallioperämme pintaosiin. Kuhmolaiset kimberliittejä vastaavat kivet ovat iältään noin 1,2 miljardia vuotta, kuusamolaiset noin 760 miljoonaa vuotta.

Vuonna 2018 raportoitiin ensimmäinen timanttilöytö Lapista. Se tapahtui hieman yllättäen kullanhuuhdonnan yhteydessä. Lapin timantin alkuperä on edelleen arvoitus, mutta kimberliittejä voi olla vielä piilossa tiettömillä erämailla.

Kaavin Lahtojoen kimberliitistä eroteltuja mineraalirakeita. Punertavat ovat granaatteja, läpikuultavat timantteja (9 kpl, läpimitta 0,6 – 1,5 mm). Kari A. Kinnunen, Geologian tutkimuskeskus, GTK.

-> seuraava Osa 13

-> edellinen Osa 11

-> alkuun Osa 1

Kallioperämme tarina, osa 11 – Vuorista hiekkaa

Svekofennisessä vuorijonopoimutuksessa 1,9-1,8 miljardia vuotta sitten muodostui Himalajan korkuinen vuoristo. Minne se hävisi?

Ei se tietysti minnekään hävinnyt, vaan se kului hiekaksi. Tämä tapahtui pääosin jo muutaman kymmenen miljoonan vuoden aikana – eroosio on tehokas tasoitusväline, kun tektoniset vuoristoja ylös päin pusertavat voimat hellittävät. Tämän lisäksi Svekofennidien osittain sulat juuret romahtelivat oman painonsa alla, joka edesauttoi niiden tasoittumista.

Suurin osa Svekofennidien hiekoista ovat nekin jo hävinneet tai hautautuneet Itämeren uumeeniin. Näitä hiekkakiviä on jonkin verran säilynyt Satakunnassa (kuva alla), tosin ne ovat muodostuneet parisataa miljoonaa vuotta vuorijonopoimutuksen päättymisen jälkeen silloin jo suureksi osaksi kuluneista Svekofennideistä. Hiekat kerrostuivat todennäköisesti rapakivimagmatismin aikaan muodostuneisiin repeämäaltaisiin.

Tätä paljon nuoremmista tapahtumista kertovat Muhoksen ja Hailuodon hiekka- ja savikivet. Ne kerrostuivat Laurentian ja Baltican muinaismannerten väliseen matalaan mereen ja suistoihin noin 600-500 miljoonaa vuotta sitten. Silloin merissä oli jo varsin monimutkaista elämää. Lapin Käsivarresta tunnetaan myös samanikäisiä liuskeita (kuva alla), joissa on elämän jälkiä.

Lauhanvuoren hiekkakivet (kuva alla), joihin on tallentunut varhaisten nivelmatojen ryömimisjälkiä, voivat olla vieläkin nuorempia jäänteitä, ehkä devonikautisia (nuorimmillaan noin 400 miljoonaa vuotta vanhoja). Devonikaudella Laurentia ja Baltica olivat jo törmäyskurssilla. Tämän törmäyksen lopputuloksena syntyi Kaledonidien vuorijono, josta lisää myöhemmin!

-> seuraava Osa 12

-> edellinen Osa 10

-> alkuun Osa 1

Kallioperämme tarina, osa 10 – Menneisyyden arpia

Kallioperämme on historiansa saatossa ratkeillut useaan kertaan, ja näihin rakoihin on työntynyt vaippaperäisiä basalttisia kivisulia. Jotkin niistä pääsivät pinnalle saakka ja purkautuivat tulivuorista, mutta osa jähmettyi rakoihin kiveksi. Tällaisia, usein tietyssä suunnassa esiintyviä ja saman ikäisiä, juonikivien esiintymiä kutsutaan juoniparviksi. Juoniparvia on runsaimmin kallioperämme ikivanhoissa arkeeisissa osissa, sillä ne ovat vuosimiljardien saatossa ratkeilleet kaikkein eniten. Valtaosa näistä parvista on vähintään noin kaksi miljardia vuotta vanhoja.

Rapakivimagmatismiin liittyviä juoniparvia (~1,6-1,5 Ga = miljardia vuotta vanhoja) löytyy eteläisestä Suomesta. Kallioperämme on ratkeillut myös rapakivimagmatismin jälkeen. Satakunnan alueelta löytyy hieman rapakivigraniitteja ja niihin liittyviä magmakiviä nuorempi juoniparvi (~1,3 Ga). Nuorimmat kallioperämme basalttiset juonet (1,1 Ga) löytyvät Lapista, tarkemmin Sallasta ja Inarijärven eteläpuolelta.

Usein juonet ovat peittyneet maaperän alle, mutta rapakiviin liittyviä juonia on hyvin näkyvillä esimerkiksi Kopparnäsin ulkoilualueella Inkoossa. Siellä ne halkovat Svekofennisen poimuvuoriston juuriosien gneissejä ja graniitteja. Juonissa näkyy myös muutamia pyöreitä reikiä. Niistä ovat geotieteilijät kairanneet näytteitä paleomagneettisia mittauksia varten. Mittausten avulla voidaan selvittää, kuinka lähellä maapallon magneettisia napoja Suomen maa-alueet ovat sijainneet juonien syntyhetkellä!

-> seuraava Osa 11

-> edellinen Osa 9

-> alkuun Osa 1

Kallioperämme tarina, osa 9 – Rapakivet ja ”Viipurin supertulivuori”

Svekofenninen orogenia päättyi noin 1,8 miljardia vuotta sitten. Sen jälkeen koitti reilun 100 miljoonan vuoden hiljaisuus ja vuoriston tasoittuminen, kunnes Suomen nykyisen etelärannikon alueella alkoi tapahtua. Kuoreen syntyi rakoja, joihin purkautui vaipasta basalttista magmaa. Lisäksi kuoren osittaisen sulamisen kautta syntyi suuria määriä sulia, joista kiteytyi rapakivigraniitteja.

Rapakivigraniittien ja niihin liittyvien vaippaperäisten kivisulien alkuperä on edelleen mysteeri. Ne voivat liittyä Svekofennisen orogenian jälkeisiin kivikehän pintaosien ”kuumiin aaltoihin” tai maapallon vaipan lämpenemiseen, tai vaikka molempiin. Suomen kallioperä oli noin 1600 miljoonaa vuotta sitten osa Columbia-supermannerta, joka oli kuin kattilan kansi maapallon vaippakerroksen päällä. Kuumuus saattoi kerääntyä kannen alle ja aiheuttaa sekä vaipan että muutenkin jo lämmenneen kuoren sulamista.

Viipurin batoliitin rapakivigraniittia, jossa näkyy rapakivitekstuuri: punertavien alkalimaasälpähajarakeiden ympärillä on vaaleana erottuva plagioklaasikehä.

Suomen kallioperän nykyinen leikkaustaso vastaa vain muutamien kilometrien syvyyttä rapakivigraniittien aikaisesta kallioperästä. Graniitit asettuivat siten varsin matalalle kuoreen. Suuri osa vaippaperäisistä kivistä on todennäköisesti vielä piilossa kuoren syvyyksissä. Suurin rapakivigraniittimuodostuma, Viipurin batoliitti, oli todennäköisesti valtavan tulivuoren magmasäiliö. Sen purkauskerrostumia tunnetaan muun muassa Lappeenrannasta. On mahdollista, että suuresta purkauksesta johtunut paineen aleneminen magmasäiliössä aiheutti myös pyöreistä maasälpäkiteistä koostuvan tunnusomaisen ”rapakivirakenteen”, joka maailmallakin tunnetaan!

-> seuraava Osa 10

-> edellinen Osa 8

-> alkuun Osa 1

Geologian alkulähteillä – osa 2/2

Ennen kuin James Hutton vieraili Siccar Pointilla, hän oli tehnyt jo merkittäviä havaintoja muualla Skotlannissa. 1700-luvun lopulla geologiaan kuului oleellisena osana pohdinnat erilaisten kivilajien synnystä. Kerroksellisten sedimenttikivien kohdalla se oli selvää – ne olivat kivettyneitä savia, hiekkoja ja soria. Mutta mitä olivat esimerkiksi graniitit?

Monien luonnontietelijöiden mielestä graniitit olivat myös sedimenttikiviä, jotka olivat syntyneet saostumalla maapallon aikoinaan peittäneestä ”alkumerestä”. Niitä pidettiin kaikkein vanhimpina kivinä, jotka muodostivat perustan muille geologisille muodostumille. Laajojen kenttätutkimusten perusteella Hutton päätyi erilaiseen lopputulokseen.

Vuonna 1785 Hutton vieraili Glen Tiltin laaksossa, noin 100 kilometriä Edinburghista pohjoiseen. Laakson pohjalla virtaava joki huuhtoo sen rantakallioita ja pitää ne puhtaana kasvustoista. Lähellä Huttonin majapaikkaa, Forest Lodgea, sijaitsee kallioita, joissa näkyi graniitin ja liuskeiden kontaktivyöhykettä. Vierailimme näillä paljastumilla huhtikuussa 2023.

Glen Tiltin kallioita. Oikealla pienen kuusen takana näkyy Dail-an-eas-sillan raunioita. Huttonin visiitin aikoihin silta oli vielä ehjä ja ylitti joen.
Forest Lodge, jossa Huttonkin yöpyi.

Tästä geologisesti herkullisesta asetelmasta käy ilmi, että graniitti on tunkeutunut liuskeen sisään ja siitä läpi – ja jopa pilkkonut siitä palasia sekaansa. Tämä ei Huttonin mielestä voinut tarkoittaa kuin kahta asiaa: 1) graniitin on täällä oltava liusketta nuorempi, ja 2) graniitin on joskus täytynyt olla ”nestemäistä” materiaalia, joka on sittemmin jähmettynyt. Myöhemmät tutkimukset ovat osoittaneet Huttonin olleen oikeassa. Graniitti on kivisulasta kiteytynyt kivi ja paikoin – kuten Glen Tiltissä – se leikkaa alun perin pintasyntyisiä kivilajeja, jotka ovat sitä nuorempia.

Punertava graniitti leikkaa terävästi liusketta ja on pilkkonut sitä sisäänsä. Graniitti on iältään noin 390 miljoonaa vuotta, liuskeet ovat ainakin 100 miljoonaa vuotta vanhempia.
Vaaleat graniittijuonet leikkaavat terävästi liusketta.

Graniittien synty ei vain ollut jokin maapallon alkuaikojen mystinen prosessi, vaan niitä on syntynyt kaiken aikaa – ja syntyy nykyäänkin maapallon magmaattisesti aktiivisilla alueilla. Valtaosa eteläisen Suomen graniiteista syntyi poimuvuoriston uumenissa Svekofennisessä orogeniassa noin 1,9-1,8 miljardia vuotta sitten. Monin paikoin nekin leikkaavat terävästi niitä ympäröiviä, kuoren syvyyksiin poimuttuneita ja niitä jonkin verran vanhempia tulivuori- ja sedimenttikiviä.

Geologian alkulähteillä – osa 1/2

Nyt otamme pienen tauon Suomen kallioperän kehitysvaiheiden läpi käymiseen. Olemme nimittäin olleet koko huhtikuun WSOY:n kirjallisuussäätiön residenssissä Edinburghissa ja kerromme täältä kuulumisia!

Geologian tieteenalan kehityksen kannalta Skotlanti on eräs merkittävimmistä alueista maailmassa. Yksi geologian pioneereista, luonnontieteilijä James Hutton (1726–1797), teki täällä käänteentekeviä havaintoja kivistä Skotlantilaisen valistuksen aikoihin 1700-luvun lopulla.

James Hutton. Henry Raeburnin (1756–1823) öljyvärimaalaus vuodelta 1776. (public domain)

Noin 50 kilometriä Edinburghista itään Pohjanmeren rannalla, lähellä pientä kylää nimeltään Cockburnspath, sijaitsee paikka nimeltään Siccar Point. Hutton vieraili paikalla vuonna 1788. Silloin hän kiinnitti huomiota hiekkakiviin, joita paikalla on kahta erilaista. Alemmassa harmaassa hiekkakivessä kerrokset näyttivät olevan pystyssä. Sen päällä oli punertavaa hiekkakiveä, joka oli enemmän vaaka-asennossa, vaikkakin silti vähän kallellaan. Punertavan hiekkakiven kerrokset leikkasivat terävästi harmaan hiekkakiven kerroksia.

Siccar Point

Hutton kollegoineen ymmärsi, että tällaisen muodostuman syntyyn on tarvittu aivan älyttömästi aikaa – paljon enemmän kuin se 6000 vuotta, mihin arkkipiispa James Ussher (1581–1656) oli päätynyt Raamatun sukulinjoja laskemalla reilu sata vuotta aikaisemmin. Ensin harmaan hiekkakiven on täytynyt kerrostua ja kivettyä, sitten kääntyä pystyyn, sen jälkeen kulua osittain pois, ja lopuksi peittyä punertavilla hiekoilla, jotka vuorostaan kivettyivät ja vielä kallistuivat alkuperäisestä asennostaan.

Elina istuu pystyyn kääntyneiden harmaiden hiekkakivikerrostumien päällä Siccar Pointilla. Hänen takanaan on vaaka-asentoisempia punertavia hiekkakiviä. Elinan käsi on epäjatkuvuuspinnalla, jonka kohdalla on 65 miljoonan vuoden hiatus eli ajanjakso, jolta kerrostumat puuttuvat.

Nykyään tiedämme, että harmaa hiekkakivi on iältään 435 miljoonaa vuotta eli siluurikautinen. Se poimuttui ja kääntyi pystyyn Kaledonisessa vuorijonopoimutuksessa, kun Laurentian ja Baltican muinaismantereet törmäsivät. Punertava hiekkakivi kerrostui 370 miljoonaa vuotta sitten devonikaudella. Kivilajien ikäero on siis noin 65 miljoonaa vuotta. Hutton oli oikeassa ja oli kuvannut tärkeän epäjatkuvuuspinnan, jossa vierekkäin esiintyvillä geologisilla muodostumilla on merkittävä ikäero.

Geotieteilijä James Hallin (1761–1832) luonnos Siccar Pointin hiekkakivikerrostumista. Hän ja luonnontieteilijä John Playfair (1748–1819) olivat Huttonin mukana Siccar Pointilla vuonna 1788. (public domain)

Kaledonisella vuorijonopoimutuksella oli muuten myös vaikutuksia Suomen kallioperään. Silloin työntyivät muun muassa Saana-tunturin huipun muodostavat sedimenttikivet niitä paljon vanhemman kallioperän päälle. Saanankin kerrostumien alla on siis merkittävä epäjatkuvuuspinta!

-> Osa 2/2

Kallioperämme tarina, osa 8 – Etelä-Suomen perusta luotiin

Noin 1900 miljoonaa vuotta sitten alkoi toden teolla tapahtua myös Etelä-Suomessa. Sarja pienten mannerkappaleiden törmäyksiä päin Itä- ja Pohjois-Suomen arkeeisia osia käynnistyi nykyisestä lounaasta. Alkoi Svekofenninen orogenia eli vuorijonopoimutus.

Etelä-Suomen kohdalla oli tällöin alityöntövyöhyke, mahdollisesti useita sellaisia. Mannerkappaleiden mosaiikki oli luultavasti aluksi hieman samanlainen kuin nykyisessä Indonesiassa ja kehittyi siitä enemmän nykyisten Andien kaltaiseksi ympäristöksi. Törmäyksen loppuvaiheessa paikalla kohosi Himalajan korkuinen poimuvuoristo, kun mannerkappaleet olivat kasautuneet yhteen ja alityöntö loppunut. Törmäys oli kaikkinensa ohi noin sadassa miljoonassa vuodessa.

Törmäyksessä maan uumeniin poimuttui sulkeutuvien merialtaiden sedimenttejä sekä tulivuorikaarien kiviä. Ne metamorfoituivat ja poimuttuivat, mutta ovat paikoin edelleen alkuperäiset piirteensä hyvin säilyttäneitä. Niitä leikkaavat vuoriston uumenissa kiteytyneet erilaiset magmakivet eli syväkivet. Osa niistä syntyi törmäyksen viimeisissä vaiheissa, kun poimuvuoriston juuret sulivat osittain.

Tampereen liuskealue.
Vihreä = tummia tulivuorikiviä; keltainen = vaaleita tulivuorikiviä; sininen = metamorfoituneita savisia sedimenttikiviä (liuskeita, gneissejä ja migmatiitteja); harmaa = metamorfoituneita hiekkakiviä; oranssi = syväkiviä.
Pikkukuvan yksinkertaistetut kokonaisuudet: a) Arkeeinen (>2500 milj. v.) kratoni; b) Kratonin päälle ja reunoille muodostuneita kiviä (2500-1900 milj. v.); c) Svekofennisen orogenian kallioperää (1900-1800 milj. v.); d) Nuorempaa prekambrista kallioperää (1800-540 milj. v.); e) Paleotsooista kallioperää (<540 milj. v.; muun muassa Kaledonidit).

Tampereen liuskealue sisältää eräitä Suomen parhaiten säilyneitä kaariympäristön kiviä. Alue on ollut perinteinen Helsingin yliopiston geologian opiskelijoiden kohde kallioperäkartoituskurssilla. Siellä mekin opimme kartoittamaan kallioita ja tunnistamaan kivilajeja, muun muassa 1900 miljoonaa vuotta vanhojen tulivuorten purkauskerrostumia!

Helsingin yliopiston kallioperäkartoituskurssilla vuonna 2010

-> seuraava Osa 9

-> edellinen Osa 7

-> alkuun Osa 1

Kallioperämme tarina, osa 7 – Se alkuperäinen Kainuunmeri?

Silloin kun nykyisillä Lapin alueilla oli 2,0-1,9 miljardia vuotta sitten käynnissä mannerkappaleiden törmäyksiä (joissa muodostui esimerkiksi Lapin granuliittikaari ja Kittilän alloktoni), etelämmässä maamassojemme muinainen ydin oli repeämässä.

Noin 1,95 miljardia vuotta sitten syntyi pieni meren alku, joka muistutti geologisesti hieman nykyistä Punaistamerta Arabian niemimaan ja Afrikan välissä. Repeämään alkoi muodostua uutta basalttista merenpohjaa.

Tämä repeämisyritys jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. Jo noin 1,93 miljardia vuotta sitten alkoivat maankamaraamme kohdanneen ehkä suurimman mullistuksen, Svekofennisen vuorijonopoimutuksen ensi sävelet. Tällöin piskuinen merellinen repeämä alkoi sulkeutua ja lopulta osia siitä työntyi mantereisen kuoren päälle.

Nämä merenpohjan jäänteet tyynylaavoineen, levyjuonistoineen ja vaippakerroksen osineen tunnetaan nykyisin Jormuan ofioliittina. Ne ovat keskeinen osa Kajaanin kaupungin pohjoispuolen kallioperää. Paikalliset nimittävät Oulujärveä ”Kainuunmereksi”, mutta nimitys sopisi hyvin ofioliitillekin.

Jormuan ofioliitin merenpohjan basalttisten laavojen syöttökanavaverkostoa eli levyjuonistoa.

1980-luvulla tunnistettu Jormuan ofioliitti on edelleen yksi maailman vanhimmista nykypäiviin asti säilyneistä merellisen kivikehän kappaleista. Jormuan löytämisen jälkeen esimerkiksi Kiinasta ja Grönlannista on kuvattu 2,5 ja 3,8 miljardia vuotta vanhat ofioliittiehdokkaat. Niiden alkuperää on kuitenkin kyseenalaistettu, koska ne eivät ole kovin hyvin säilyneitä.

-> seuraava Osa 8

-> edellinen Osa 6

-> alkuun Osa 1

Kallioperämme tarina, osa 6 – Kittilän maahanmuutto

Kittilän alueelta löytyy paljon vulkaanisia kiviä. Niitä on todellakin paljon, sillä nykypäivään asti säilyneiden vulkaanisten muodostumien kokonaispaksuuden on arveltu olevan noin kuusi kilometriä!

Muodostumasta tunnetaan tulivuorikaaren kiviä, jotka ovat syntyneet mannertörmäykseen liittyvässä alityöntövyöhykkeessä. Törmäys tapahtui todennäköisesti nykyisestä lännestä päin noin 1,92–1,91 miljardia vuotta sitten eli muutamia kymmeniä miljoonia vuosia granuliittikaaren muodostaneen törmäyksen alkamisen jälkeen. Nykytiedon mukaan Karjalan muinaismantereeseen törmäsi pieni arkeeinen mannerkappale, jota on nimitetty Norrbottenin mikromantereeksi.

Tämä ei kuitenkaan ole Kittilän koko tarina. Kittilän muodostuman laavakivistä suuri osa on itse asiassa kemialliselta koostumukseltaan merenpohjan suuria laavatasankoja muistuttavia. Tällaiset suuret ja paksut laavatasangot eivät sukella mantereen alle kovin helposti. Laavatasangot ja Norrbottenin mikromantereen kyljessä ollut vulkaaninen kaari työntyivätkin törmäyksessä Karjalan muinaismantereen päälle. Samaan sykkyrään survoutui muuten myös maapallon vaippakerroksen kappaleita, joita on paljastuneena Sodankylän Nuttioilla!

Maapallon vaipasta peräisin olevia kivilajeja Sodankylän Nuttioilla

Kittilän vulkaanisten muodostumien suhteet ympäröiviin kiviyksiköihin ovat näiden tapahtumien seurauksena epäselviä ja usein merkittävien siirroslinjojen rajaamia. Puhutaankin Kittilän alloktonista, jolla tarkoitetaan jostain muualta nykyiselle paikalleen mannerliikunnoissa kulkeutunutta erillistä kappaletta.

Kittilä on siis yhden suuren maahanmuuttajan alue, joka kotoutui lopulta osaksi omaa kallioperäämme.

-> seuraava Osa 7

-> edellinen Osa 5

-> alkuun Osa 1