Kallioperämme tarina, osa 10 – Menneisyyden arpia

Kallioperämme on historiansa saatossa ratkeillut useaan kertaan, ja näihin rakoihin on työntynyt vaippaperäisiä basalttisia kivisulia. Jotkin niistä pääsivät pinnalle saakka ja purkautuivat tulivuorista, mutta osa jähmettyi rakoihin kiveksi. Tällaisia, usein tietyssä suunnassa esiintyviä ja saman ikäisiä, juonikivien esiintymiä kutsutaan juoniparviksi. Juoniparvia on runsaimmin kallioperämme ikivanhoissa arkeeisissa osissa, sillä ne ovat vuosimiljardien saatossa ratkeilleet kaikkein eniten. Valtaosa näistä parvista on vähintään noin kaksi miljardia vuotta vanhoja.

Rapakivimagmatismiin liittyviä juoniparvia (~1,6-1,5 Ga = miljardia vuotta vanhoja) löytyy eteläisestä Suomesta. Kallioperämme on ratkeillut myös rapakivimagmatismin jälkeen. Satakunnan alueelta löytyy hieman rapakivigraniitteja ja niihin liittyviä magmakiviä nuorempi juoniparvi (~1,3 Ga). Nuorimmat kallioperämme basalttiset juonet (1,1 Ga) löytyvät Lapista, tarkemmin Sallasta ja Inarijärven eteläpuolelta.

Usein juonet ovat peittyneet maaperän alle, mutta rapakiviin liittyviä juonia on hyvin näkyvillä esimerkiksi Kopparnäsin ulkoilualueella Inkoossa. Siellä ne halkovat Svekofennisen poimuvuoriston juuriosien gneissejä ja graniitteja. Juonissa näkyy myös muutamia pyöreitä reikiä. Niistä ovat geotieteilijät kairanneet näytteitä paleomagneettisia mittauksia varten. Mittausten avulla voidaan selvittää, kuinka lähellä maapallon magneettisia napoja Suomen maa-alueet ovat sijainneet juonien syntyhetkellä!

-> edellinen Osa 9

-> alkuun Osa 1

Kallioperämme tarina, osa 9 – Rapakivet ja ”Viipurin supertulivuori”

Svekofenninen orogenia päättyi noin 1,8 miljardia vuotta sitten. Sen jälkeen koitti reilun 100 miljoonan vuoden hiljaisuus ja vuoriston tasoittuminen, kunnes Suomen nykyisen etelärannikon alueella alkoi tapahtua. Kuoreen syntyi rakoja, joihin purkautui vaipasta basalttista magmaa. Lisäksi kuoren osittaisen sulamisen kautta syntyi suuria määriä sulia, joista kiteytyi rapakivigraniitteja.

Rapakivigraniittien ja niihin liittyvien vaippaperäisten kivisulien alkuperä on edelleen mysteeri. Ne voivat liittyä Svekofennisen orogenian jälkeisiin kivikehän pintaosien ”kuumiin aaltoihin” tai maapallon vaipan lämpenemiseen, tai vaikka molempiin. Suomen kallioperä oli noin 1600 miljoonaa vuotta sitten osa Columbia-supermannerta, joka oli kuin kattilan kansi maapallon vaippakerroksen päällä. Kuumuus saattoi kerääntyä kannen alle ja aiheuttaa sekä vaipan että muutenkin jo lämmenneen kuoren sulamista.

Viipurin batoliitin rapakivigraniittia, jossa näkyy rapakivitekstuuri: punertavien alkalimaasälpähajarakeiden ympärillä on vaaleana erottuva plagioklaasikehä.

Suomen kallioperän nykyinen leikkaustaso vastaa vain muutamien kilometrien syvyyttä rapakivigraniittien aikaisesta kallioperästä. Graniitit asettuivat siten varsin matalalle kuoreen. Suuri osa vaippaperäisistä kivistä on todennäköisesti vielä piilossa kuoren syvyyksissä. Suurin rapakivigraniittimuodostuma, Viipurin batoliitti, oli todennäköisesti valtavan tulivuoren magmasäiliö. Sen purkauskerrostumia tunnetaan muun muassa Lappeenrannasta. On mahdollista, että suuresta purkauksesta johtunut paineen aleneminen magmasäiliössä aiheutti myös pyöreistä maasälpäkiteistä koostuvan tunnusomaisen ”rapakivirakenteen”, joka maailmallakin tunnetaan!

-> seuraava Osa 10

-> edellinen Osa 8

-> alkuun Osa 1

Geologian alkulähteillä – osa 2/2

Ennen kuin James Hutton vieraili Siccar Pointilla, hän oli tehnyt jo merkittäviä havaintoja muualla Skotlannissa. 1700-luvun lopulla geologiaan kuului oleellisena osana pohdinnat erilaisten kivilajien synnystä. Kerroksellisten sedimenttikivien kohdalla se oli selvää – ne olivat kivettyneitä savia, hiekkoja ja soria. Mutta mitä olivat esimerkiksi graniitit?

Monien luonnontietelijöiden mielestä graniitit olivat myös sedimenttikiviä, jotka olivat syntyneet saostumalla maapallon aikoinaan peittäneestä ”alkumerestä”. Niitä pidettiin kaikkein vanhimpina kivinä, jotka muodostivat perustan muille geologisille muodostumille. Laajojen kenttätutkimusten perusteella Hutton päätyi erilaiseen lopputulokseen.

Vuonna 1785 Hutton vieraili Glen Tiltin laaksossa, noin 100 kilometriä Edinburghista pohjoiseen. Laakson pohjalla virtaava joki huuhtoo sen rantakallioita ja pitää ne puhtaana kasvustoista. Lähellä Huttonin majapaikkaa, Forest Lodgea, sijaitsee kallioita, joissa näkyi graniitin ja liuskeiden kontaktivyöhykettä. Vierailimme näillä paljastumilla huhtikuussa 2023.

Glen Tiltin kallioita. Oikealla pienen kuusen takana näkyy Dail-an-eas-sillan raunioita. Huttonin visiitin aikoihin silta oli vielä ehjä ja ylitti joen.
Forest Lodge, jossa Huttonkin yöpyi.

Tästä geologisesti herkullisesta asetelmasta käy ilmi, että graniitti on tunkeutunut liuskeen sisään ja siitä läpi – ja jopa pilkkonut siitä palasia sekaansa. Tämä ei Huttonin mielestä voinut tarkoittaa kuin kahta asiaa: 1) graniitin on täällä oltava liusketta nuorempi, ja 2) graniitin on joskus täytynyt olla ”nestemäistä” materiaalia, joka on sittemmin jähmettynyt. Myöhemmät tutkimukset ovat osoittaneet Huttonin olleen oikeassa. Graniitti on kivisulasta kiteytynyt kivi ja paikoin – kuten Glen Tiltissä – se leikkaa alun perin pintasyntyisiä kivilajeja, jotka ovat sitä nuorempia.

Punertava graniitti leikkaa terävästi liusketta ja on pilkkonut sitä sisäänsä. Graniitti on iältään noin 390 miljoonaa vuotta, liuskeet ovat ainakin 100 miljoonaa vuotta vanhempia.
Vaaleat graniittijuonet leikkaavat terävästi liusketta.

Graniittien synty ei vain ollut jokin maapallon alkuaikojen mystinen prosessi, vaan niitä on syntynyt kaiken aikaa – ja syntyy nykyäänkin maapallon magmaattisesti aktiivisilla alueilla. Valtaosa eteläisen Suomen graniiteista syntyi poimuvuoriston uumenissa Svekofennisessä orogeniassa noin 1,9-1,8 miljardia vuotta sitten. Monin paikoin nekin leikkaavat terävästi niitä ympäröiviä, kuoren syvyyksiin poimuttuneita ja niitä jonkin verran vanhempia tulivuori- ja sedimenttikiviä.

Geologian alkulähteillä – osa 1/2

Nyt otamme pienen tauon Suomen kallioperän kehitysvaiheiden läpi käymiseen. Olemme nimittäin olleet koko huhtikuun WSOY:n kirjallisuussäätiön residenssissä Edinburghissa ja kerromme täältä kuulumisia!

Geologian tieteenalan kehityksen kannalta Skotlanti on eräs merkittävimmistä alueista maailmassa. Yksi geologian pioneereista, luonnontieteilijä James Hutton (1726–1797), teki täällä käänteentekeviä havaintoja kivistä Skotlantilaisen valistuksen aikoihin 1700-luvun lopulla.

James Hutton. Henry Raeburnin (1756–1823) öljyvärimaalaus vuodelta 1776. (public domain)

Noin 50 kilometriä Edinburghista itään Pohjanmeren rannalla, lähellä pientä kylää nimeltään Cockburnspath, sijaitsee paikka nimeltään Siccar Point. Hutton vieraili paikalla vuonna 1788. Silloin hän kiinnitti huomiota hiekkakiviin, joita paikalla on kahta erilaista. Alemmassa harmaassa hiekkakivessä kerrokset näyttivät olevan pystyssä. Sen päällä oli punertavaa hiekkakiveä, joka oli enemmän vaaka-asennossa, vaikkakin silti vähän kallellaan. Punertavan hiekkakiven kerrokset leikkasivat terävästi harmaan hiekkakiven kerroksia.

Siccar Point

Hutton kollegoineen ymmärsi, että tällaisen muodostuman syntyyn on tarvittu aivan älyttömästi aikaa – paljon enemmän kuin se 6000 vuotta, mihin arkkipiispa James Ussher (1581–1656) oli päätynyt Raamatun sukulinjoja laskemalla reilu sata vuotta aikaisemmin. Ensin harmaan hiekkakiven on täytynyt kerrostua ja kivettyä, sitten kääntyä pystyyn, sen jälkeen kulua osittain pois, ja lopuksi peittyä punertavilla hiekoilla, jotka vuorostaan kivettyivät ja vielä kallistuivat alkuperäisestä asennostaan.

Elina istuu pystyyn kääntyneiden harmaiden hiekkakivikerrostumien päällä Siccar Pointilla. Hänen takanaan on vaaka-asentoisempia punertavia hiekkakiviä. Elinan käsi on epäjatkuvuuspinnalla, jonka kohdalla on 65 miljoonan vuoden hiatus eli ajanjakso, jolta kerrostumat puuttuvat.

Nykyään tiedämme, että harmaa hiekkakivi on iältään 435 miljoonaa vuotta eli siluurikautinen. Se poimuttui ja kääntyi pystyyn Kaledonisessa vuorijonopoimutuksessa, kun Laurentian ja Baltican muinaismantereet törmäsivät. Punertava hiekkakivi kerrostui 370 miljoonaa vuotta sitten devonikaudella. Kivilajien ikäero on siis noin 65 miljoonaa vuotta. Hutton oli oikeassa ja oli kuvannut tärkeän epäjatkuvuuspinnan, jossa vierekkäin esiintyvillä geologisilla muodostumilla on merkittävä ikäero.

Geotieteilijä James Hallin (1761–1832) luonnos Siccar Pointin hiekkakivikerrostumista. Hän ja luonnontieteilijä John Playfair (1748–1819) olivat Huttonin mukana Siccar Pointilla vuonna 1788. (public domain)

Kaledonisella vuorijonopoimutuksella oli muuten myös vaikutuksia Suomen kallioperään. Silloin työntyivät muun muassa Saana-tunturin huipun muodostavat sedimenttikivet niitä paljon vanhemman kallioperän päälle. Saanankin kerrostumien alla on siis merkittävä epäjatkuvuuspinta!

-> Osa 2/2

Kallioperämme tarina, osa 8 – Etelä-Suomen perusta luotiin

Noin 1900 miljoonaa vuotta sitten alkoi toden teolla tapahtua myös Etelä-Suomessa. Sarja pienten mannerkappaleiden törmäyksiä päin Itä- ja Pohjois-Suomen arkeeisia osia käynnistyi nykyisestä lounaasta. Alkoi Svekofenninen orogenia eli vuorijonopoimutus.

Etelä-Suomen kohdalla oli tällöin alityöntövyöhyke, mahdollisesti useita sellaisia. Mannerkappaleiden mosaiikki oli luultavasti aluksi hieman samanlainen kuin nykyisessä Indonesiassa ja kehittyi siitä enemmän nykyisten Andien kaltaiseksi ympäristöksi. Törmäyksen loppuvaiheessa paikalla kohosi Himalajan korkuinen poimuvuoristo, kun mannerkappaleet olivat kasautuneet yhteen ja alityöntö loppunut. Törmäys oli kaikkinensa ohi noin sadassa miljoonassa vuodessa.

Törmäyksessä maan uumeniin poimuttui sulkeutuvien merialtaiden sedimenttejä sekä tulivuorikaarien kiviä. Ne metamorfoituivat ja poimuttuivat, mutta ovat paikoin edelleen alkuperäiset piirteensä hyvin säilyttäneitä. Niitä leikkaavat vuoriston uumenissa kiteytyneet erilaiset magmakivet eli syväkivet. Osa niistä syntyi törmäyksen viimeisissä vaiheissa, kun poimuvuoriston juuret sulivat osittain.

Tampereen liuskealue.
Vihreä = tummia tulivuorikiviä; keltainen = vaaleita tulivuorikiviä; sininen = metamorfoituneita savisia sedimenttikiviä (liuskeita, gneissejä ja migmatiitteja); harmaa = metamorfoituneita hiekkakiviä; oranssi = syväkiviä.
Pikkukuvan yksinkertaistetut kokonaisuudet: a) Arkeeinen (>2500 milj. v.) kratoni; b) Kratonin päälle ja reunoille muodostuneita kiviä (2500-1900 milj. v.); c) Svekofennisen orogenian kallioperää (1900-1800 milj. v.); d) Nuorempaa prekambrista kallioperää (1800-540 milj. v.); e) Paleotsooista kallioperää (<540 milj. v.; muun muassa Kaledonidit).

Tampereen liuskealue sisältää eräitä Suomen parhaiten säilyneitä kaariympäristön kiviä. Alue on ollut perinteinen Helsingin yliopiston geologian opiskelijoiden kohde kallioperäkartoituskurssilla. Siellä mekin opimme kartoittamaan kallioita ja tunnistamaan kivilajeja, muun muassa 1900 miljoonaa vuotta vanhojen tulivuorten purkauskerrostumia!

Helsingin yliopiston kallioperäkartoituskurssilla vuonna 2010

-> seuraava Osa 9

-> edellinen Osa 7

-> alkuun Osa 1

Kallioperämme tarina, osa 7 – Se alkuperäinen Kainuunmeri?

Silloin kun nykyisillä Lapin alueilla oli 2,0-1,9 miljardia vuotta sitten käynnissä mannerkappaleiden törmäyksiä (joissa muodostui esimerkiksi Lapin granuliittikaari ja Kittilän alloktoni), etelämmässä maamassojemme muinainen ydin oli repeämässä.

Noin 1,95 miljardia vuotta sitten syntyi pieni meren alku, joka muistutti geologisesti hieman nykyistä Punaistamerta Arabian niemimaan ja Afrikan välissä. Repeämään alkoi muodostua uutta basalttista merenpohjaa.

Tämä repeämisyritys jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. Jo noin 1,93 miljardia vuotta sitten alkoivat maankamaraamme kohdanneen ehkä suurimman mullistuksen, Svekofennisen vuorijonopoimutuksen ensi sävelet. Tällöin piskuinen merellinen repeämä alkoi sulkeutua ja lopulta osia siitä työntyi mantereisen kuoren päälle.

Nämä merenpohjan jäänteet tyynylaavoineen, levyjuonistoineen ja vaippakerroksen osineen tunnetaan nykyisin Jormuan ofioliittina. Ne ovat keskeinen osa Kajaanin kaupungin pohjoispuolen kallioperää. Paikalliset nimittävät Oulujärveä ”Kainuunmereksi”, mutta nimitys sopisi hyvin ofioliitillekin.

Jormuan ofioliitin merenpohjan basalttisten laavojen syöttökanavaverkostoa eli levyjuonistoa.

1980-luvulla tunnistettu Jormuan ofioliitti on edelleen yksi maailman vanhimmista nykypäiviin asti säilyneistä merellisen kivikehän kappaleista. Jormuan löytämisen jälkeen esimerkiksi Kiinasta ja Grönlannista on kuvattu 2,5 ja 3,8 miljardia vuotta vanhat ofioliittiehdokkaat. Niiden alkuperää on kuitenkin kyseenalaistettu, koska ne eivät ole kovin hyvin säilyneitä.

-> seuraava Osa 8

-> edellinen Osa 6

-> alkuun Osa 1

Kallioperämme tarina, osa 6 – Kittilän maahanmuutto

Kittilän alueelta löytyy paljon vulkaanisia kiviä. Niitä on todellakin paljon, sillä nykypäivään asti säilyneiden vulkaanisten muodostumien kokonaispaksuuden on arveltu olevan noin kuusi kilometriä!

Muodostumasta tunnetaan tulivuorikaaren kiviä, jotka ovat syntyneet mannertörmäykseen liittyvässä alityöntövyöhykkeessä. Törmäys tapahtui todennäköisesti nykyisestä lännestä päin noin 1,92–1,91 miljardia vuotta sitten eli muutamia kymmeniä miljoonia vuosia granuliittikaaren muodostaneen törmäyksen alkamisen jälkeen. Nykytiedon mukaan Karjalan muinaismantereeseen törmäsi pieni arkeeinen mannerkappale, jota on nimitetty Norrbottenin mikromantereeksi.

Tämä ei kuitenkaan ole Kittilän koko tarina. Kittilän muodostuman laavakivistä suuri osa on itse asiassa kemialliselta koostumukseltaan merenpohjan suuria laavatasankoja muistuttavia. Tällaiset suuret ja paksut laavatasangot eivät sukella mantereen alle kovin helposti. Laavatasangot ja Norrbottenin mikromantereen kyljessä ollut vulkaaninen kaari työntyivätkin törmäyksessä Karjalan muinaismantereen päälle. Samaan sykkyrään survoutui muuten myös maapallon vaippakerroksen kappaleita, joita on paljastuneena Sodankylän Nuttioilla!

Maapallon vaipasta peräisin olevia kivilajeja Sodankylän Nuttioilla

Kittilän vulkaanisten muodostumien suhteet ympäröiviin kiviyksiköihin ovat näiden tapahtumien seurauksena epäselviä ja usein merkittävien siirroslinjojen rajaamia. Puhutaankin Kittilän alloktonista, jolla tarkoitetaan jostain muualta nykyiselle paikalleen mannerliikunnoissa kulkeutunutta erillistä kappaletta.

Kittilä on siis yhden suuren maahanmuuttajan alue, joka kotoutui lopulta osaksi omaa kallioperäämme.

-> seuraava Osa 7

-> edellinen Osa 5

-> alkuun Osa 1

Kallioperämme tarina, osa 5 – Törmäyksen jäljet Suomen päälaella

Suomen kallioperän kehityshistoriasta kirjoitettaessa nostetaan usein esiin suuri mannertörmäys. Sillä viitataan tavallisesti Svekofenniseen orogeniaan, joka tapahtui noin 1900-1800 miljoonaa vuotta sitten ja jonka aikana nykyisen Etelä-Suomen alueelle kohosi korkea poimuvuoristo. Mekin olemme kirjoittaneet siitä aiemmin tässä blogissa.

Tämä ei suinkaan ollut ainoa mannertörmäys, joka on luonut ja muokannut kallioperäämme. Yksi niistä tapahtui kymmeniä miljoonia vuosia aikaisemmin Suomi-neidon päälaen seudulla.

Kuolan arkeeisen (> 2500 milj. v.) muinaismantereen törmäys Karjalan muinaismantereeseen alkoi noin 1,96 miljardia vuotta sitten. Mantereiden väliin syntyi ensin alityöntövyöhyke ja noin 1,91 miljardia vuotta sitten ne lukkiutuivat toisiinsa kiinni. Törmäyksen sauma on edelleen hyvin näkyvissä Inarin ja lähialueiden kallioperässä.

Lapin granuliittikaari koostuu hyvin korkean metamorfoosiasteen kivistä, joiden ulkonäöstä tulee usein mieleen kivettynyt marjapuuro. Ne edustavat törmäyksessä syntyneen poimuvuoriston taka-altaaseen kerrostuneita sedimenttejä ja magmakiviä. Törmäyksen aikana kivet hautautuivat syvälle, jopa 30 kilometrin syvyyteen maanpinnan alle, ja puristuivat ryttyyn.

Granuliittia Inarissa. Punertavat ”marjat” ovat granaattia, sinertävä suurempi sattuma kordieriittia.

Granuliittikaaren molemmin puolin tavataan tulivuori- ja sedimenttikivien jäänteitä. Pohjoispuolella on itse vulkaanista kaarta ja sen sedimenttejä, eteläpuolella kivilajikokoelma, jota kutsutaan geologiassa nimellä mélange (tarkoittaa ranskaksi kirjaimellisesti sekasotkua). Eteläpuolen kivet jäivät vuorijononmuodostuksessa ylityöntyneen granuliittikaaren alle ja ovat siksi voimakkaasti metamorfoituneita ja hiertyneitä.

Jos siis liikut Sodankylästä Inarin kautta Utsjoelle, matkasi kulku on kallioperägeologisesti seuraavanlainen: aloitat muinaiselta Karjalan mantereelta, ylität vulkaanisen kaarikompleksin ja saavut muinaiselle Kuolan mantereelle. Aikamoinen matkaohjelma 300 kilometrin reitille!

-> seuraava Osa 6

-> edellinen Osa 4

-> alkuun Osa 1

Kallioperämme tarina, osa 4 – Repeilyä ja kaikkea muutakin

Arkeeisen muinaismantereemme repeily ei suinkaan päättynyt 2,5-2,4 miljardia vuotta vanhoihin kerrosintruusioihin. Tämän jälkeenkin, aikavälillä 2,4-2,1 miljardia vuotta sitten, manner repeili useita kertoja ja useissa eri vaiheissa. Repeämisten aikana kivisulat sekä kiteytyivät maankuoren sisässä intruusioiksi (myös rakoihin juonikiviksi) että purkautuivat maanpinnalle muodostaen tulivuoria. Näitä paikoin todella hyvin säilyneitä tulivuorikiviä kävimme viime kesänä tarkastelemassa esimerkiksi Sallan alueella.

Mannerrepeämän tulivuoriperäistä kiveä (breksioitunut laavavirta) Sallassa

Tulivuoriperäisten kivien muodostumisen lisäksi repeämien mataliin meriin ja arkeeisen mantereen reunustalle kerrostui sedimenttejä. Repeämäaltaiden kvartsihiekoista muuntui ajan ja geologisten prosessien myötä kestäviä kvartsiitteja, jotka muodostavat nykyään monen laskettelukeskuksen perustan. Matalissa merissä viihtyivät myös sinilevät, joiden yhdyskuntien muodostamat stromatoliitit edustavat vanhimpia elämän merkkejä kallioperässämme.

Kivet eivät suinkaan ole alkuperäisillä paikoillaan, vaan niitä lytättiin ja poimutettiin myöhemmissä mannertörmäyksissä ja vuorijonopoimutuksissa. Osa Lapin tulivuoriperäisistä kivistä liittyy myös tällaisiin törmäysympäristöihin. Näistä lisää sarjan seuraavassa osassa!

-> seuraava Osa 5

-> edellinen Osa 3

-> alkuun Osa 1

Kallioperämme tarina, osa 3 – Kerrosintruusiot

Pääosa arkeeisesta kallioperästämme oli arkeeisen eonin loppuun (2,5 miljardia vuotta sitten) mennessä kerääntynyt yhdeksi mantereeksi. Pian proterotsooisen eonin alussa, noin 2,44 miljardia vuotta sitten, manner alkoi kuitenkin repeillä ja repeämiin työntyi maapallon vaipasta hyvin kuumia kivisulia.

Kuoren heikkousvyöhykkeisiin syntyi suuria magmasäiliöitä, jotka täyttyivät kivisulista. Kivisulista kiteytyvät mineraalit erottuivat erillisiksi kerroksiksi, joista muodostui karkearakeisia syväkiviä. Niitä kutsutaan kerrosintruusioiksi. Alun perin kuoren sisällä muodostuneita kerroksia voi nykyään havaita kalliopaljastumissa.

Penikoiden kerrosintruusion ”magmakerroksia”. Reiät ovat näytteenottoa varten geologin käsikairalla tekemiä.

On mahdollista, että repeäminen liittyi planetaarisen mittakaavan mullistuksiin. Maapallon syvyyksistä, ehkä jopa vaipan ja ytimen rajapinnalta 2900 kilometrin syvyydeltä asti, kohonneet kuumat vaipan nousuvirtaukset kohtasivat arkeeisen muinaismantereemme ja se alkoi hajota. Manner ei kuitenkaan revennyt kokonaan, mutta yrityksestä jäi muistoksi repeämiin syntyneet kerrosintruusiot.

2,44 miljardia vuotta sitten tapahtuneella mineraalien erkaantumisella on ollut myös taloudellinen merkitys. Kemin Elijärven kaivos on vuodesta 1968 louhinut Kemin intruusion kromiitista (FeCr2O4) koostuvaa kerrosta muun muassa ruostumattoman teräksen raaka-aineeksi.

-> seuraava Osa 4

-> edellinen Osa 2

-> alkuun Osa 1